Heikko valo

Tänään olisin toivonut saavani nukkua rauhassa ihan niin kauan kun huvittaa. Viikko liian vähillä unilla ja tulen lauantain juhlista kotiin kymmenen jälkeen - nyt ollaan virallisesti vanhoja. Vaan ei, kuuliaisesti laitoin kellon herättämään aikaan, jolloin on vielä pimeää. Jauhopussi käteen ja leivän tekoon. Nyt. Ollaan. Virallisesti. Vanhoja.

Törmäsin tällä viikolla kolmekymppisille naureskelevaan artikkeliin, jossa vertailtiin nykyisiä bileitä niihin nuoruuden kreisibailuihin. Siitäkin huolimatta, että olisin tänään mielelläni nukkunut pari tuntia pidempään, täytyy myöntää, että menen niin paljon mielummin noihin thirtysomething-juhliin kuin aamuyön villeille jatkoille. Oikeastaan olen tainnut mennä jo aika monta vuotta. Oikeastaan en ole tainnut koskaan edes olla jatkoilla.

Ja ketä tässä huijataan, oikeasti heräsin tänäänkin kymmenen minuuttia ennen kellon soittoa. Viime viikonloppuna taas kykin lumihangessa kuvaamassa jäätyneitä heiniä. Vanhuus ei ehkä tule yksin, mutta ainakin sen seurana on komeat silmäpussit ja hyvää leipää.

Talvi tulee, saa tulla

Joskus on vaan päiviä, jolloin aamulla hortoilet pesemään unihiekkaa silmistä ja tajuat tehneesi sen jo... kahdesti. Pimeys tuli jo - tänään näytti siltä, että kyllä se talvikin sieltä pikkuhiljaa ehtii.

Tänä sunnuntaina suosittelen:
Kävelyä auringossa - vaikka kaikki muut juoksevat vastaan, sinä kävelet.
Illallista kynttilänvalossa.
Auringonlaskua - kenellä tahansa on halutessaan aikaa tähän, kesto noin puoli tuntia, paras kohta enintään 10 minuuttia.
Sänkyvaatteiden viemistä ulos koko päiväksi ja farkkujen pakastamista.
Itse tehtyä mysliä ja raakasuklaata.
Tätä biisiä.

Ps. Edellisen kerran löysin keskeltä metsää hylättyjä, rikkinäisiä joulukoristeita, tällä kertaa yksinäisen kengän. Sel-vä.

Ja yhtäkkiä viikossa oli taas päivät

Tai ainakin tiistai ja sunnuntai. Sillä
Papapaa papaapaapaa papaadadadadadadadaa!

Ja

Sunnuntai

Neiti etsivä ja Lammassaaren salaisuus

Tässä menneellä viikolla käväistiin iltakävelyllä Lammassaaressa toteamassa sama kuin viime vuonnakin: ei vieläkään lampaita. Sen sijaan bongattiin haukka, pari koiraa ja lauma lampaan tapaan äänteleviä lehmiä. Kuitenkin opastekin lupailee lampaita... Epäilen petosta, viekkaita otuksia!

Lehmän lailla kierona kaverina piilotin saarikuvien sekaan pari yksinäistä, muuhun yhteyteen sopimatonta kuvaa. Salapoliisitehtävä: kuka ei kuulu joukkoon?

Lopusta alkuun

 

Joskus keväällä ajattelin viimeksi blogia. Sitten sekin meni. Tuli loppukevät, alkukesä ja viimein se virallinen hellekesäkin. Sen verran oli niitä kuuluisia muuttujia, että mielummin tuijotti hiljaa Netflixiä kuin istui töiden lisäksi illatkin koneella. Kamerakin pölyttyi laatikossa. Jälleen kerran.

Vaan kuulkaa, nyt on aikaa! Näin paljon ei ole ollutkaan sitten lapsuuden kesien. "En muista, mitä tein silloin, kun oli koko kesä lomaa", tuumasin kesäkuun alussa. Tämän kesän jälkeen tiedän. Tähän mennessä se ei ole vielä paljoa, ainakaan mainittavaksi saakka, mutta viimeisillä muka ylimääräisillä rahoilla ostin uuden pyöräilylaukun. Sitä kutsutaan myös kameralaukuksi.

Tervetuloa siis blogin uusi tuleminen. Lopusta alkuun mentiin tuossa keväällä lukemassani Agassin elämänkerrassakin - eiköhän tästäkin vielä tarina saada.

Kevään merkkejä

Uskomatonta, mutta totta, maailmassani on viime aikoina ollut muitakin värejä kuin musta. On viininpunainen, tupladenim, armyvihreä ja jopa inhokkisininen muuallakin kuin farkuissa. Kynnetkin sudin pääsiäisen lupaaman loman kunniaksi normaalin punaisen sijaan neonkeltaiseksi.

Kyllä se kevät siis sieltä tulee, kun vähän vielä jaksaa odottaa. Jo nyt aamupäivän aurinko saa työpöydälle unohtuneet keväisen värikkäät (jotain rajaa nyt kuitenkin, konjakki on uusi pastelli) tavarakasat näyttämään tarkoituksella asetelluilta. Siirtelin millintarkasti paikoilleen myös nuo lasilevylle unohtuneet pölyhiukkaset... eh.

Äiti, leikittäiskö instagramia?

Ei painaneet lisääntyneet vuodet sunnuntaina, kun aurinko kutitteli nenänpäätä. Toiset matkasivat itään, minä suuntasin päättäväisesti Arabiaan. Tarkoituksena oli reippailla pidemmän kautta siten ansaitulle syntymäpäiväkakulle, mutta koska puoli Helsinkiä näytti olevan jäällä ja se vaikutti melkoisen mukavalle, päättelin katteen kestävän vielä yhden ulkoilijan. Joten siellä me sitten tarvottiin menemään - minä, kamera ja todella epäkäytännölliset jääurheilukengät. En kuollut, vaikka nössönä pelkäsinkin.

Ei, en usko sen olleen oikoreitti, vaikka sankarin optimismilla niin kuvittelinkin.