Tuhannen riemua

Flow-viikonlopun sunnuntaina todellisuus iski lopulta kaikkien keijuvalojen, hyvän musiikin, mukavien ihmisten ja kauniin sään jälkeen vasten kasvoja, kun huomasin laukussani majailleen lompakon vaihtaneen maisemaa. "En mene, en lähde enkä taatusti ota kameraa", uhkasin, mutta pakkasin silti koko viikonlopun mukana kulkeneet tavarat laukkuun ja poljin murtuneena Suvilahteen. Pelkkä ajatus siitä, että tunnearvoltaan korvaamaton rakkauslompakkoni lojuisi sillä hetkellä jonkun kunniattoman varkaan taskussa tai vielä pahempaa, yksinäisenä ja mutaisena ojanpohjalla, toi kyyneleet silmiin.

Kaikista toiveistani huolimatta rakas ei odottanut pyörämatkalla eikä edes narikan löytötavarakorissa. Ei tullut vastaan myöskään festarialueella, vaikka katsoin joka kulmasta, mistä olin viimeisen näköhavainnon jälkeen kulkenut. Luovutin, katsoin Rubikia, jopa nautin Jamie Woonista ja voin sanoa olleeni Kanye Westin keikalla. Söin myös festarin parhaat ruoat: Tamarinin paistettua nautaa thaibasilikalla ja chilillä sekä Groteskin marinoidut mansikat mascarponemoussella.













































Kaikesta huolimatta unohtumattomien festareiden jälkeisenä, arkisen harmaana maanantai-iltapäivänä puhelin hälytti tuntematonta soittajaa. "Löysin sun lompakon Linnanmäen parkkipaikalta", soittaja sanoi. Kestohymy kasvoilla poljin kotiin, vaikka rahat onkin viety ja lounarit varmasti jo syöty. Nauratti, vaikka taivaalta tuli vettä vaakatasossa ja pisarat putoilivat kypärän lipasta paidan kaulukseen valuen. Tämä on se hetki, kun voi sittenkin uskoa vielä rehellisiin ihmisiin ja siteerata hyvillä mielin Lauri Tähkää. Hyräillä Poika saunoo ja Me ollaan sankareita kaikki, sillä ne nyt vain ovat ensimmäiset riittävän onnelliset laulut, jotka päähän putkahtavat.

Huomenna nähdään taas.